Sami van Ingen: Strukturalismi, materialismi ja elokuva

Pakopiste_Key_Courtesy_of_Peter_Gidal_and_LUX_London”…jatkuva pyrkimys illuusion tuhoamiseen on välttämätöntä.” Peter Gidal

Peter Gidal (s. 1946) määrittelee strukturalistis/materialistisen elokuvan perimmäiseksi pyrkimykseksi kyseenalaistaa, tutkia, tuoda näkyväksi ja pohtia elokuvan illusionistisia ominaisuuksia. Hänen mukaansa sitä ei voi tehdä illusionismia kuvittamalla tai dokumentoimalla, sillä tällöin lopputulos ei kategorialtaan eroaisi muista dokumenttielokuvista. Näin ollen itse illusionismin tuhoaminen on välttämätöntä, ja tämä on mahdollista ainoastaan elokuvallisten rakenteiden (mm. tallentamisen, mekaanisten prosessien, tuottamisen, valintojen, levittämisen, esittämisen, katsomisen ja tulkinnan) purkamisen kautta. Tästä avautuu erilaisten vallankäyttötapojen, omistussuhteiden ja arvojen voimakkaan poliittinen areena, joka joutuu Gidalin tarkkanäköisen suurennuslasin alle.

Pakopiste_Focus_Courtesy_of_Peter_Gidal_and_LUX_LondonOn kuitenkin oleellista, että vaikka Gidalin teoreettisista pohdinnoista voi kirvota paljon kiinnostavaa, hänen elokuvansa ovat merkittäviä nimenomaan taiteellisina kokemuksina eikä niitä katsoakseen tarvitse tietää teoreettisia taustoja. Joskin sen verran ”epätavallisia” ne ovat, että avointa mieltä uusille kokemuksille ja halua oppia uutta kannattaa olla mukana.

Gidalin elokuvat pyrkivät rakenteellisilla ratkaisuillaan kyseenalaistamaan kaikki oletetut tavat siitä, kuinka ”elokuva” perinteisesti operoi. Niin tehdessään ne asettavat kyseenalaiseksi myös tavat, joilla elokuvallisuutta perinteisesti tulkitaan; miten siitä puhutaan, miten siitä kirjoitetaan ja miten sitä ”luetaan”. Niissä ei ole tarinaa, juurikaan esittäviä elementtejä eikä liioin kosolti liikettäkään – mutta ne valjastavat elokuva-apparaatin ajalliseen interaktioon tekijän (Gidalin) ja katsojan välillä. Samalla kun katson valkokankaalta filmin rakeita ja välähteleviä kuvia, Gidal johdattaa minut hiuksenhienosti toisintamisen, esittämisen sekä välineellisyyden perimmäisten kysymysten äärelle. Mestarilliseen suoritukseen kuuluu se, ettei hän tee tätä tekstuaalisen kerronnan keinoin, vaan puhtaasti visuaalisesti. Gidalin teoksissa vähemmän on enemmän: kuvamateriaalin niukkuus, projisoidun valon vähyys ja kuvallisten sekä liikkeen illuusion tuottavien elementien harkittu käyttö antaa mahdollisuuden pohtia näitä elokuvan peruselementtejä uusin silmin, uudenlaisen katsomiskokemuksen kautta.

Pakopiste_Clouds_Courtesy_of_Peter_Gidal_and_LUX_LondonPeter Gidal on läpi vuosikymmenten itsepäisesti, häpeilemättä ja ilman kompromisseja loihtinut neulanteräviä elokuvateoksia. Näihin kuuluvat esimerkiksi Clouds (1969, 10 min), jossa taivaanrantaa taltioidaan hapuilevasti ja lähes epätoivoisesti, Room Film 1973 (1973, 45 min), jonka hämyiset valonvälähdykset kirvoittavat sielua, ja Coda I sekä Coda II (2014, 2+2 min), jotka provosoivat katsojaa toistollaan. Ne haastavat meidät kohtaamaan aktiivisesti sen mitä näemme ja miettimään tapoja, joilla elokuva välineenä toimii ja miten se meihin vaikuttaa.

Suosittelen lämpimästi haasteita kaihtamatomalle taiteen ja elokuvan ystävälle!

Sami van Ingen
Pakopiste-kuraattori

Ps. Lue lisää Gidalin elokuvan ominaisluonnetta koskevista ajatuksista!

Peter Gidal saapuu vieraaksi 27.1.1.2.2015 järjestettävälle 14. DocPoint Helsingin dokumenttielokuvafestivaalille.

Kuvat elokuvista Key (1968), Focus (1971), Clouds (1969) ja Coda I (2014).
Julkaistu Peter Gidalin ja LUX Londonin luvalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *