Marjaana Toiviainen: Denisa ei puhunut, mutta minä kuulin kyllä

Tänäkin vuonna DocPoint-dokumenttifestari jatkaa vastuuta kantavaa ja näkemään kutsuvaa linjaansa. Dokumentti Queen of Silence kertoo 10-vuotiaasta Puolassa asuvasta Denisasta. Hän on tanssija, luova taiteilija, huumorintajuinen keppostelija, aikuisten maailmassa luoviva tarkastelija. Hän on myös kuuro tyttö, joka asuu laittomassa romanileirissä ja edustaa Euroopan syrjityintä ja marginalisoiduinta vähemmistöä. Terveydenhoitoa on hankala saada, kuulolaitteen pattereihin ei ole varaa, koulutus, työ, raha ja henkilöpaperit ovat vain kaikuja toisesta todellisuudesta

Dokumentti ja Denisa, tuo Bollywood-säveliin uppoutuva temperamenttinen nuori neito, muistuttavat siitä, että jokaisen yhteiskunnallisen ongelman, siirtolaispoliittisen kysymyksen, kaksipiippuisen vyyhdin ja sosiaalipoliittisen haasteen taakse kätkeytyy jonkun sielu, kokonainen sielujen meri. Ja silloin kaikesta tulee ripauksen vaikeampaa. Pitää suostua myöntämään, että pykälät puhuvat ihmisistä.

QueenOfSilence_01_scarf3_mainmotiveElokuvassa lapset kerjäävät kaupungilla perheensä elannon eteen (paitsi Denisa, joka herättää herkullisen ristiriidan: prinsessamekkoinen suloisuus näyttää keskisormea kaikille, jotka eivät anna mitään). Oikeusjuttua pistetään vireille, rasismi on räikeää, naapurit yrittävät kaikin voimin hankkiutua romaneista eroon. Dokumentti tekee sen, mihin tuo taiteenala pystyy parhaiten: 10-vuotias lapsi kertoo elämänsä kautta meille paljon enemmän romanikulttuurista ja Euroopan sosiaalipoliitisesta tilanteesta kuin yksikään romanityöryhmä tai paneelikeskustelu, joissa itäeurooppalainen siirtolaisväestö (tai suomalaiset romanit) eivät itse ole läsnä. Tarttuva Bollywood-musiikki, romanikieli ja lennokkaat kohtaukset eivät sorru eksotisoimaan romanikulttuuria vaan näyttävät sen paljaana, rujona ja todellisena.

Tuon todellisuuden löytää suomalaisessa kontekstissa paitsi oman romanivähemmistömme vaietusta historiasta ja nykyisestäkin kokemusmaailmasta, myös itäeurooppalaisesta ja Suomen kaduilla eletystä arjesta – tänäkin päivänä. Minulle tuon todellisuuden ovat näyttäneet muunmuassa Maria, Ionuts, Olga, Vasile, Cristina, Sandika, Gabriel, Julia, ja monet muut. He ovat tulleet minun Helsinkiini, minun kaupunkini kaduille. He ovat kantaneet lehtiä, kerjuukuppeja ja käytettyjä vaatteita. He ovat tehneet elämästäni hankalaa: ei ole ollut mahdollisuutta sivuuttaa, olla näkemättä.

Mielellämme me olisimme näkemättä. Me yritämme keksiä lain, jolla voisi päästä tietystä ihmisryhmästä siististi eroon. Me kiusaannumme, kun se ei olekaan mahdollista. Dokumentissa häädön uhatessa eräs romaneista toteaa: ”They just don’t want to see us.”

Näkeminen tekee kipeää. Kun massa saa nimiä, asioista tulee hankalia. Alamme ymmärtää, että jokaisella ihmisellä, josta puhumme lehtien palstoilla, on henkilöhistoria, persoonallinen huumorintaju, lapsuusmuistoja ja lempimusiikkia. Ja silloin asiat alkavat olla tosi sotkuisia. Silloin me olemme pulassa, se on pelottavaa. Auttaminen tai muutaman lantin antaminen, se on nimittäin suhteellisen helppoa. Mutta solidaarisuus, oman raihnaisuuden myöntäminen ja yhteinen tietämättömyys, se on radikaalia ja haastavaa. Hyväntekeväisyydellä saa gloriaa, selkääntaputtelua ja sankaruutta. Solidaarisuudella saa sotkua, epäselvyyttä, kipuja, kuolemaa. Se on kuitenkin ainoa tie kohti molemminpuolista, aitoa kunnioitusta. Kun sitoudumme syvään solidaarisuuteen, tajuamme, että kadulla istuva ihminen ei ole kukaan muu kuin minä itse. Me olemme yhtä ja samaa. Queen of Silence -dokumentti tekee sen, minkä tarinat useimmiten, jos ne on kerrottu rehellisesti. Ne toteavat: Sinä voisit olla minä.

Denisa on intersektionaalisuuden eli risteävien erojen elävä esimerkki: hän on monessa marginaalissa. Tuo patriarkaalisessa yhteisössä kasvava tyttö, laittoman leirin asukki, ilmaisee luovilla viittomillaan ja kehonkielellään sitä, mitä on kohdannut, mistä tietää liikaakin. Tuota kieltä löytyy myös Helsingin kaduilta. Kokeile. Kysy.

QueenOfSilence_05_sound3Ohjaaja ei kuitenkaan pakota Denisaa pakenemaan marginaaliin, vaan antaa hänen olla näkyvä. Haluaisimme puhua ”marginaaleista nousevasta äänestä”, mutta omassa elämässään Denisa ei ole marginaalissa. Omassa elämässään jokainen on keskiössä. Tyttö kiipeää Punaisen Ristin kierrätyslaatikkoon hakemaan parhaat lelut ja vaatteet päältä. Se tapahtuu notkeasti, näppärästi, huomaamatta. Lahjoitukset menevät lyhentämättömänä kohteeseen, ei tarvita välikäsiä. Dokumentti osoittaa senkin, että solidaarisuus ja tasa-arvo on etuoikeutettujen luksusta. Kun mitään ei ole, täytyy ottaa kaikki mitä saa. Leikin luovuus vaientaa katsojan, koska sen taustalla on aavistus kivusta.

Jos maailmaa tulee mielestämme muuttaa, kaikkien täytyy saada olla mukana määrittelemässä haluttua suuntaa. Kaikkien äänet tulee kuulla. Jos pohdin ”vähäosaisemman auttamista”, ensimmäisen askeleeni tulee olla se, että kysyn ”vähäosaiselta”, millaista apua hän kaipaa, vai kaipaako hän apuani ollenkaan. Toinen askel tulee olla sen, että havahdun: me emme ole auttaja ja autettava, vaan me olemme kaksi ihmistä. Opimme molemmat toisiltamme, olemme molemmat rikki ja aarteita. Tuosta oivalluksesta avautuu uusi ikkuna maailmaan.

Dokumenttikin väläyttää todellisuuden eri puolia. Häivähdykset elävästä, mitään kaihtamattomasta uskonnollisuudesta muistuttavat siitä, että länsimaisessa analyysissa uskonto jää liian usein muiden elementtien – kuten etnisyyden, ihonvärin, luokan, iän, sukupuolen – varjoon, kun pohditaan sitä, kuinka ihminen maailmaan asemoituu ja ankkuroituu. Denisa muistuttaa myös taiteen voimasta emansipatorisena elementtinä. Maailmassa, joka arvostaa käyttäytymisnumeroita, kuuliaisuutta, ulkoaoppimista, hierarkkisia malleja ja vaikenemista, voi kaikenlainen luovuus – elämän eri osa-alueille levitessään – vapauttaa katsomaan maailmaa uteliaasti, ihmettelemään, kyseenalaistamaan. Deniselle tanssi on ollut tie seikkailuihin. Romanikulttuuri on kuitenkin aikojen saatossa ollut rahasampo monille ei-romaneille: mediatuotteet, kirjat ja elokuvat ovat hyötyneet romanistereotypioista valtavasti. Negatiivisiin kuviin kohdistuva kriittinen ajattelu, taiteen syvä tuntemus, onkin tärkeä tie uudenlaisten merkitysten synnyttämiseen. Denisan kaltaiset luovat sankarit voivat rakentaa tuota tietä, jos he saavat siihen elämässään mahdollisuuden.

Terveyskeskuksessa Denisan perheelle sanotaan: ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun kohtaan tällaisen tapauksen, teidän kaltaisenne. Kuinka te elätte? Eikö teillä ole vakuutusta? Miten saatte tulonne? Miten tämä on ylipäänsä mahdollista? Eikö teillä tosiaan ole osoitetta?” Nuo samat kysymyksen ovat kaduillamme elävät itäeurooppalaiset romanit kuulleet myös suomalaisilta viranomaisilta lukuisia kertoja. Vastaus on joka kerta sama: tässä me olemme.

Elokuvan katsottuani soitin puhelun Romaniaan. Toisessa päässä oli pieni kummityttöni. Hän kertoi, että hänen vanhempansa ovat taas pian lähdössä Suomeen. Silloin ollaan mummon ja pikkuveljen kanssa. Haluaisin, että hän ja Denisa saisivat olla kuin siemeniä. Kun heitä tallotaan ja heidän tarinansa haudataan, he eivät katoa, vaan kasvavat ja näyttävät kaikille, millaisia ihmeitä he kantavat sisällään.

Kirjoittaja: Marjaana Toiviainen

Kirjoittaja on pappi, väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja.

Hänen valtiotieteellinen gradunsa käsitteli Suomen romaneja koskevia mediarepresentaatioita.

Queen of Silence -näytökset DocPointissa:
Tiistai 27.1. klo 21.15, Kinopalatsi 8
Sunnuntai 1.2. klo 18.30, Savoy-teatteri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *