Anton Vanha-Majamaa: Ihan kuin kaikki muutkin

Jos Richard Linklaterin mammuttiprojekti Boyhood tarjosi nuoren pojan kasvutarinan kauniilla ihmisillä ja onnellisella lopulla, Tracy Droz Tragosin ja Andrew Droz Palermon yhteisohjaus riisuu samasta kertomuksesta kaiken taian.

Kolmea köyhyydessä elävää nuorta seuraava Rich Hill karttaa varattomuuden romantisointia ja toisaalta kauhistelua. Punaisena lankana kulkee yhden päähenkilön toteama: ”Me emme ole roskasakkia. Me olemme hyviä ihmisiä.” Tuo ajatus kaikuu päässä elokuvaa katsoessa useaan kertaan.

RichHill_3Rich Hill on pieni ja varaton kaupunki Missourin osavaltiossa, Yhdysvaltain keskilännessä. Liki viidennes sen reilusta tuhannesta asukkaasta elää köyhyysrajan alapuolella. Niin myös Andrew, Harley ja Appachey. Heitä yhdistää rahattomuus ja sen tuomat lisähaasteet, erottaa aika moni muu asia.

13-vuotias Appachey sytyttää tupakkansa leivänpaahtimella ja kertoo pikkuvanhasti siitä, kuinka isä hylkäsi perheen varhain. Hän pärjäisi koulussa, ellei menettäisi malttiaan liian helposti. Äiti on läsnä mutta yksinhuoltajana väsynyt. Huostaanoton uhka leijuu tulenaran tilanteen yllä. Se olisi hetkellinen helpotus kaikille.

A052_C006_1212I6Harley on pari vuotta vanhempi, ja käpy palaa vielä helpommin. Äiti on vankilassa yritettyään tappaa miehensä, joten Harley asuu isoäitinsä luona. Tälläkään ei ole antaa pojalle tarpeeksi huomiota ja huolenpitoa. Harley rakastaa äitiään yli kaiken. Perhe on hänelle ainut, millä on mitään väliä, vaikka isäsuhde onkin trauman tahrima.

A007_C067_0929FVAndrew’n isoin haaste on perheen jatkuva muuttaminen. Isä ei osaa keskittyä yhteen asiaan ja pitää työpaikkaansa, eikä vahvasti lääkityllä äidillä ole asiaan sanomista. Andrew on omaksunut kristillisen ajatusmaailman ja uskoo Herran lopulta ohjaavan hänet oikeaan suuntaan. Toistaiseksi se tarkoittaa läheisten pikkupitäjien välillä ramppaamista.

Köyhyyttä kuvaava yhdysvaltalainen elokuva etsii yleensä syypäitä. Se voi olla väkivaltainen isä, itsekeskeinen poliitikko tai läpimätä oikeuslaitos. On ristiriita, jonka ratkominen lieventää hahmojen kipuilua.

Rich Hill ei sorru tällaiseen lyhytnäköisyyteen. Ja miten se voisikaan? Yhteiskuntaa, jossa köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, ei korjata millään taikaratkaisuilla. Syiden ja seurausten suhde on niin monimutkainen, että The Wiren kaltainen tv-sarja saa viidessä kaudessa vasta raapaistua sen pintaa. Tuonkin sarjan lopputulema oli lopulta jo ensimmäisessä kohtauksessa todettu. ”Life just be that way, I guess”.

Droz Tragos ja Droz Palermo taltioivat fragmentteja kolmesta elämästä, joiden reunaehdot ovat keskimääräistä kurjemmat, mutta peruskysymykset aivan samat. Miten kasvattaa oma lapsi. Miten tehdä hyvää muille, ja miten oppia rakastamaan itseään. Miten elää merkityksellinen elämä niillä työkaluilla, jotka kädestä sattuu löytymään.

Välillä tuntuu silti, että päähenkilöt elävät omassa maailmassaan, irrallaan meistä muista. Etuoikeutetuista elokuvantekijöistä, toimittajista, festivaalikävijöistä. Maailmassa, jossa noihin peruskysymyksiin vastaaminen on vähän isomman työn takana. Maailmassa, joka yhtyy ympäröivään todellisuuteen itsenäisyyspäivän kaltaisten, irvokkaasti hataraa yhteisöllisyyttä ylläpitävien rituaalien aikaan.

Silloin Andrew ystävineen ostaa parilla dollarilla ilotulitteita ja ampuu ne taivaalle ja on ihan kuin kaikki muutkin.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Vapaa toimittaja

A012_C014_03217M

Rich Hill -näytökset DocPointissa torstaina 29.1. klo 21.15 Maxim 2:ssa ja sunnuntaina 1.2. klo 21.30 Kinopalatsi 8:ssa. Liput myynnissä täällä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *